Sanan säilä

Tiukan sekaruokavalion sudenkuopat

Keskiviikko 26.1.2022 - Johanna Kaipiainen

Tiukkaa sekaruokavaliota noudattavat suhtautuvat usein ruokavalioonsa tunneperäisesti. Tiukka sekaruokavalio voi olla ihan ok, ovathan monet selvinneet sillä elinkelpoisiksi aikuisiksi, mutta onko pakko mennä tällaisiin äärimmäisyyksiin? En suosittelisi vaihtamaan heppoisin perustein kasvisruokavaliota tai löysää sekaruokavaliota tiukkaan sekaruokaan.

Osa sekasyöjistä pahoittaa mielensä, kun esiin otetaan ruokavalion mahdolliset riskit. Mutta tiukassa sekaruokavaliossa on monia sudenkuoppia ja kompastuskiviä, kuten liiallinen kovan rasvan saanti ja liian vähäinen kuidun ja folaatin saanti. Tiukka sekaruokavalio vaatii huolellista koostamista ja seuraavien sudenkuoppien huomioimista:

• Tiukasta sekaruokavaliosta saa helposti liikaa proteiinia. FinRavinto 2017 -tutkimuksen mukaan 20 % suomalaisista sai proteiinia yli suositellun määrän.

• Hiilihydraattien ja kuidun saanti jää tiukassa sekaruokavaliossa helposti riittämättömäksi. Näin oli tilanne 2/3 suomalaisista FinRavinto 2017 -tutkimuksessa.

• Tiukka sekaruokavalio sisältää lähes aina liikaa kovaa rasvaa. Suomalaisista 94 -97 % sai sitä liikaa FinRavinto 2017 -tutkimuksessa.

• Folaatin saanti jää niukaksi tiukassa sekaruokavaliossa. Vain 5 % naisista ja 21 % miehistä ylsi folaatin saantisuositukseen FinRavinto 2017 -tutkimuksessa.

• Myös A-vitamiinin, E-vitamiinin, tiamiinin, riboflaviinin, pyridoksiinin, C-vitamiinin, kaliumin, kalsiumin, magnesiumin, raudan, seleenin, sinkin ja kuparin saanti on jäänyt alle suositellun osalla tiukkaa sekaruokaa syövistä suomalaisista (FinRavinto 2017).

• Lähes kaikki tiukkaa sekaruokaa syövät saivat suolaa yli suositellut ylärajan (FinRavinto 2017).

Suututtiko vai naurattiko ylläoleva teksti enemmän? Lihavoidut kohdat ovat lainauksia, joita ravitsemusasiantuntijat ovat käyttäneet vegaaniruokavaliosta kirjoittamissaan teksteissä tai antamissaan haastatteluissa.

Koska FinRavinto-tutkimukseen osallistujista suurin osa söi kaikkea, voidaan sanoa tutkimusten tulosten koskevan nimenomaan sekaruokaa syöviä. Olisiko asiat voinut ilmaista jotenkin toisinkin? Kyllä, ja niin asiat voidaan ilmaista myös vegaaniruokavaliota koskevissa kirjoituksissa: asiallisesti. Tiukka, sudenkuoppa, kompastuskivi jne. ovat kaikki maalailevia termejä, joilla halutaan luoda tietynlainen mielikuva. Vegaaniruokavalio on yhtä yksiselitteinen termi, kuin sekaruokavalio, eikä vaadi siksi eteensä yhtään kirjoittajan ajatuksia kuvaavaa adjektiivia. En minäkään värittele termiä sekaruokavalio millään etuliitteellä, vaikka voisihan sitä keksiä kaikenlaista. Käytin tekstissäni ilmaisua löysä sekaruokavalio, mutta ei minulla ole antaa siihen sen enempää määritelmää kuin löysälle vegaanillekaan. Ne, jotka käyttävät ilmaisua tiukka vegaani, osaavat varmasti määritellä myös mitä sen vastakohta, löysä vegaani, tarkoittaa? Tai mikä on tiukka sekaani?

Kun suomalaisen sekaruokaa syövän ruokavalio on keskimäärin noin pielessä, voimmeko tehdä siitä johtopäätöksen, että sekaruokavalio on aina ja kaikissa tapauksissa niin puutteellinen ruokavalio, ettei sitä pitäisi suositella kenellekään? Vai olisko johtopäätös se, että kun ruokavalion suunnittelee paremmin, mainitut puutteet voidaan korjata?

Miksi siis vegaaniruokavalion osalta johtopäätökset menisivät eri lailla? Jos julkaistaan tutkimus, jossa havaitaan jotain puutteita vegaaniruokavaliossa, onko johtopäätös se, että ruokavalio on aina ja kaikissa tapauksissa niin puuttellinen, että sitä ei pitäisi suositella? Vai olisiko johtopäätös sittenkin se, että ohjeiden mukaan koostetulla vegaaniruokavaliolla ei synny puutteita?

Peräänkuulutan asiallisuutta. Jätetään kuvailevat adjektiivit kaunokirjallisuuteen ja pidetään asiatekstit asiassa.

Suomen D-vitamiinisuositus perustuu auringonvaloon

Keskiviikko 20.11.2019 - Johanna Kaipiainen

Suomen leveysasteilla lokakuusta maaliskuuhun D-vitamiinia ei voi muodostua iholla auringonvalon vaikutuksesta. Jos ollaan D-vitamiinin osalta eri mieltä monessa kohtaa, niin ainakin tästä kaikki ovat yhtä mieltä. Myös professori ja D-vitamiinitutkija Christel Lamberg-Allardt ja dosentit Suvi T. Itkonen ja Maijaliisa Erkkola totesivat tämän Lääkärilehden D-vitamiinia käsittelevässä artikkelissaan (1).

Samaisessa artikkelissa he kertoivat, miten sekä Suomen että muiden Pohjoismaiden ja Eurooopan elintarviketurvallisuusvirasto EFSA:n sekä amerikkalaisille suosituksia laativan Institute of Medicinen (IOM) D-vitamiinisuositukset perustuvat kaikki samaan tavoitteeseen: seeruman 25(OH)D -vitamiinipitoisuuden olisi oltava vähintään 50 nmol/l. He jättivät kuitenkin kertomatta sen, että sekä IOM:in että EFSA:n D-vitamiinisuositus (15 µg/vrk) on suurempi kun Suomessa ja muualla Pohjoismaissa (10 µg/vrk). Kertomatta jäi myös, että systemaattisessa kirjallisuuskatsauksessa (2), johon Itkonen ym. väittävät suositusten pohjautuvan, kirjoittajien johtopäätös on, että 15 µg:n päivittäinen D-vitamiinin saanti ylläpitää seerumin 25(OH)D-pitoisuuden 97,5 %:lla alle 75-vuotiaista tasolla 50 nmol/l. Kirjallisuuskatsaus, minkä ensimmäisenä kirjoittajana on Christel Lamberg-Allardt, on open access -artikkeli, joten jokainen voi halutessaan tutustua sen johtopäätöksiin.

Kirjoitin lehteen vastineen, jossa toin nämä kertomatta jääneet asiat esille (3). Kirjoitin vastineessani myös, että Suomen ja muiden Pohjoismaiden D-vitamiinisuositus on muutenkin pieni kansainvälisesti vertailtuna. Esimerkiksi Itävallassa, Sveitsissä ja Saksassa suositus on 20 µg/vrk (4). Eivätkä kaikki allekirjoita sitä, että 50 nmol/l D-vitamiinia veressä olisi riittävä pitoisuus. Osa asiantuntijoista pitää 75 nmol/l optimaalisen D-vitamiinipitoisuuden alarajana. Näin esimerkiksi Endocrine Society, joka suosittelee 38 - 50 µg/vrk D-vitamiinia. Euroopan edistyksellisin D-vitamiinisuositus löytynee tällä hetkellä Puolasta, joka päivitti suosituksena vuonna 2018 (5). Kesällä puolalaisia suositellaan viettämään aikaa auringossa 15 minuuttia klo 10-15 (varhain aamulla ja myöhään illalla D-vitamiinia ei juurikaan muodostu iholla), paitsi yli 65-vuotiaille, joille suositellaan D-vitaminilisää kesälläkin ihon heikentyneestä D-vitamiinisynteesistä johtuen. Talvella D-vitamiinia suositellaan aikuisille 20 - 50 µg/vrk ja yli 75-vuotiaille 50- 100 µg/vrk. Raskaana oleville suositellaan D-vitamiinitason mittausta.

Lue lisää »

Ilmastoraportti hotelliaamiaisella

Tiistai 30.10.2018 - Johanna Kaipiainen

Tuskin oli ehtinyt muste kuivua IPPC:n eli hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin raportista, ja keskustelu käynnistyä siitä, missä määrin vastuu ilmastonmuutoksen torjunnasta on yksilöllä tai yhteiskunnalla, kun lähdimme perheen kanssa syyslomareissulle. Raportista riippumatta menimme junalla, koska emme omista autoa. Kylpylään menimme, koska se oli jälleen lasten ykköstoive.

Ei ollut ilmastoraportti ilmeisesti kovinkaan monella mielen päällä hotelliaamiaisella. Meno oli samanlaista kuin aina ennenkin hotelliaamiaisilla. Syntyy mielikuva, että aamiaiselle on saavuttu suoraan jostain Siperian muinaiselta vankileiriltä, nääntyneenä ja nälkäkuoleman partaalta. Tai ainakin ettei oltaisi nähty, haistettu eikä maistettu lihaa vuosiin ja siinä se sitten on: hotelliaamiaisen leikkeletaivas, pekoneilla ja nakeilla höystettynä. Nyt pitää hamstrata. Eihän sitä tiedä milloin ruokaa seuraavan kerran saa. Eikö tosiaan?

Lautaselle ladotaan kerralla niin paljon ruokaa kun fysiikan lait antavat myöten. Yhden ihmisen yhdellä aamiaisella saattaa valehtelematta olla koko viikon maksimisuositus lihaa (500 g). Mutta kuka sen kaiken jaksaisi syödä? Yhdeltä pöytäseurueelta saattaa jäädä syömättä määrä, jolla yksi sinkku eläisi yltäkylläisesti koko viikon. 

Yksi ruoka tosin jää noutopöydästä suoraan jätteeseen kannettavaksi: leivän kantapalat. Rapeakuoriset, herkulliset kannikat. Mietin, jättävätkö ihmiset kotonakin leivästä syömättä kantapalat? Ei meillä ainakaan jätetä.

Kyllä lomalla saa välillä herkutellakin ja buffetähky kuuluu asiaan. Toivoisi silti jonkinlaisen tolkunkin olevan mukana siellä buffeteissa. Aikuiset ihmiset, teidän lapsillenne opetetaan päiväkodissa, että otetaan sitä ruokaa sen verran kun jaksetaan syödä ja sitten voi hakea lisää, jos jäi vielä nälkä. Voisiko tälle kaikelle järjettömälle tuhlaukselle jotenkin saada jonkun junttileiman?

Vegaanin näkökulmasta hotelliaamiaisella voi tietysti ilahtua siitä, että yhä useammin myös vegaanit - tai ihmiset jotka haluavat syödä ilmastoystävällisesti - on huomioitu. Löytyy kasvimaitoja, soijavanukkaita ja vegaanisia vaihtoehtoja leivän päälle. Erityisellä lämmöllä muistelen Hyvinkään Sveitsin vegaaniaamiaista, jonka sai pyydettäessä (vinkkinä: ei kannata syödä sitä odotelleessa puuroa, muuten ei jaksa sitä kaikkea). Ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen söin myös laivan päivällisbuffetissa tänä vuonna. Ja kyllä paljon positiivista muutosta oli tapahtunut siinä ajassa. Nyt vegaanikin sai vastinetta rahalleen. Samaa tuhlauksen kulttuuria sielläkin tietenkin pääsi todistamaan.

Vegaanin ruokailu matkustettaessa helpottuu muutenkin koko ajan. Yhä useammin sattumanvaraisesti eteen tulevasta ravintolasta löytyy ainakin se yksi vegaaninen annos. Varautua silti kannattaa, sillä mikään ei ole hermoja raastavampaa kuin ruoan etsintä nälkäisten lasten kanssa. Kun on väsynyt ja nälkäinen, eikä jaksa lähteä enää etsimään ruokakauppaa tai vegaaniystävällistä ravintolaa, tilanteen pelastaa soijarouhenuudelit. Tämä perheemme monivuotinen vakiomatkavaruste pelasti meidät myös viime kesänä Tanskan Billundissa, joka ei (vielä) ollut varsinainen vegaanin paratiisi (Legolandin kasvistortillan sai kyllä pyydettäessä vegaanisena). Tarvitaan vain maustepussillisia nuudeleita levyllinen per syöjä, soijarouhetta ja vedenkeitin. Nuudelit ja soijarouhe eivät paljoa paina matkatavaroissa, eivätkä myöskään mukaan tarvittavat pestyt margariinirasiat tai vastaavat, jotka voi viimeistään reissun viimeisenä päivänä heittää pois. Kullekin syöjälle laitetaan rasiaan nuudelilevy, mausteet ja soijarouhetta. Päälle kaadetaan hotellin vedenkeittimellä kuumennettu kiehuva vesi. Annetaan tekeytyä hetki ja ruoka on valmista ja täyttävää!

Lopuksi vielä vinkki niille leivänkannikoille kotioloihin, tai oloihin joissa ei ole leivänpaahdinta (ja kannikat eivät sinne muutenkaan helposti mahdu). Leikkaa noin hellan levyn kokoinen pala leivinpaperista, ja paahda kannikaa tai muuta leipää hetki keskilämmöllä. Ole tarkkana, ettei pala. Ei tarvita pannuja eikä rasvaa, ja leipä paahtuu melko nopeasti.